Tuntematon potilas
Tämä tapahtui jonkinaikaa sitten siellä jossakin. Oli auringonkirkas talvinen sunnuntai-iltapäivä. Vastaanotto oli työntäyteinen, muttei kiireinen. Tämä muuttui äkisti.
Oli kyseessä aivan ensimmäisiä kertojani lääkärinätöissä. Kokemusta oli vähän, jos ei ollenkaan.
Iltapäiväkävelyllä ollut pariskunta oli nauttinut kauniista talvisäästä. Tien päältä jo soitettiin, että vakavammasta oli kyse. Vastaanottohuoneessa paareilla makasi disorientoitunut, psykoottinen mies. Tarkempi tutkimus paljasti, että kyseessä oli neurologinen ongelma. Hyvin vakava sellainen, ja tila heikkeni nopeasti. En ehtinyt lähetettä kirjoittaa, vaan hyppäsin ambulanssiin ja matkalle keskussairaalaan. Kuski ajoi aivan järjetöntä vauhtia jäisellä valtatiellä ja minua pelotti. Tunsin, kun takavetoinen ambulanssimersu heittelihti hallitusti tiellä.
Ennen lähtöäni mukana ollut vaimo kyynelehti jo aavistaen tulevaa. Hänen katseessaan ja kasvoillaan oli se täydellinen avuttomuuden tunne, pelko läheisen menettämisestä. – Eihän se ole mitään vakavaa, hän sopersi kolmisen kertaa. En tiennyt mitä vastata, koska en tiennyt vastausta. Tilanne viittasi massiiviseen aivoverenvuotoon. Hän oli niin kauhistunut, kuin ihminen voi vain olla.
Mies oli muodoltaan karski, jämäkkä ja tanakka viisikymppinen. Papereissa luki, että hän oli entinen kapiainen, sotilasmestari. Pidin häntä kädestä kiinni, ja hän puristi takaisin. Istuin hänen vieressään, katsoin häntä ja tarkkailin elintoimintoja.
Hän ei kyennyt puhumaan. Hänen aivonsa olivat paraikaa tuhoutumassa. Ja se hänen ilmeensä! Se oli kuin vastasyntyneellä lapsella, täynnä ihmetystä ja pelkoa. Selitin hänellä kerta kerran jälkeen, mitä on tapahtumassa. Luulen että jossakin vaiheessa hän ymmärsi, ja rauhoittui hieman. Silitin hänen otsaasa. Ambulanssi ajoi hurjasti. Viimein saavuimme perille.
Myöhemmin kuulin, että hän menehtyi Oulun yliopistosairaalassa seuraavana päivänä. Minä valkoisine takkeineni olin viimeinen jonka hän näki ennen kuolemaansa. Hän oli tajuton saavuttaessa keskussairaalaan.
Kaikki ihmiset kuoleman kohdatessaan ovat avuttomia ja pelokkaita. Aivan kaikki, ne viimeiset hetket.
Tämä tarina on tosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti